Kohtauksia-kokoelman julkaisuun on jotakuinkin puolitoista kuukautta. Tarkkaa päivää en vielä tiedä, muutamasta olennaisesta syystä, joista lisää tuonnempana. Julkaisupäivän varmistumista odotellessani koostan jo tässä yhteen muutaman ajatuksen kirjan julkaisuprojektista, joka on ollut ensikertalaiselle – noh – opettavainen (mutta pääosin positiivisessa mielessä).

Ajatuksia kirjan painosmäärän päättämisestä – eli kuinka tasapainoilla nössöyden ja suuruudenhulluuden välillä

Olen päätynyt aloittelevan kustantajan ja kirjailijan urallani pisteeseen, jossa pitäisi päättää esikoiskirjani painosmäärä. Huhhuh, sanon minä.
Päätöksiä on tehtävä: ottaako hillitty painos ja ajatella, että itsellenihän tätä olen ensisijaisesti tekemässä (niin kuin olenkin). Vai ollako todennäköisyyksistä piittaamaton maanikko ja painaa kirjaa sen verran, että ne myymällä kattaisi aiheutuneet kulut (kuinka uhkarohkeaa suuruudenhulluutta!).

Voin kertoa, että kaunokirjallisen teoksen painosmäärän päättäminen tuntuu ihan siltä kuin oksennustauti olisi alkamassa.

Kirjan kirjoittamisesta ja kustantamisesta  – eli kuinka synnytetään eurolava

Kaikkihan tietävät, miten kirja syntyy: ensin eletään kirjailijan elämä, sitten kirjoitetaan siitä. Kun teksti on kasassa, se kustannustoimitetaan, taitetaan, kirjalle suunnitellaan kansi ja sitten se painetaan. Ja tadaa: eurolavallinen painotuoreita kirjoja siirtyy kirjakauppoihin! 

No ei ihan, mutta melkein. On tässä ollut opettelua, mikä tarkoittaa että uutta on tullut opittua, joten siteeraan tässä omaa kirjaani: 

Jos asiat tekee itse
oppii 
voi syyttää vain itseään
saa mitä haluaa
ja mihin rahkeet riittää.

Jos ei tee itse
on aina joku muu jota syyttää.

Kiittämisen vaikeudesta – eli kuinka unohdin tarkoituksella Veroviraston kirjani kiitossivuilta

Kirjani toteutuksesta voisi sanoa jotakuinkin näin:
Kiitokset kustannustoimittamisesta Kaisa Into, ulkoasusta Mika Soikkeli ja kannen kuvasta Kreetta Järvenpää sekä Alexandra. Ilman teitä tätä teosta ei olisi. Lisäksi kiitän puolisoani, jota ilman mistään ei noin ylipäätään tulisi mitään. 

Muutama olennainen kiitettävä taho jäi kuitenkin tuosta myös kirjaan painettavasta listauksesta mainitsematta, ja haluan nyt korjata tilanteen yhden niistä osalta: 
Haluan kiittää verottajaa viime vuonna saamastani hillittömän korkeasta veroprosentista, jonka ansiosta saan tänä vuonna yhtä hillittömän määrän veronpalautuksia ja pystyn julkaisemaan tämän kirjan. Ollos kiitetty Verohallinto, sinä wanna-be-taiteilijoiden mahdollistaja. 

Hissipuheen tiivistämisestä – eli kuinka tulen nolaamaan itseni kuvaamalla Kohtauksia-lyhytproosakokoelmaa "Luluksi, jolla on vähintään kolme mieltä"
​
Luin äskettäin Long Playn Anu Silfverbergin kirjoittaman perjantaikirjeen Tuula Amberlasta ja hänen hittikappaleestaan Lulusta. Olen kipuillut sen kanssa, kuinka kuvaisin kirjaani muutamalla lauseella, ja yhtäkkiä kaikki oli selvää (tai ainakin vähän aiempaa selvempää).

Olen kirjoittanut kirjan naisista – tai no, ihmisistä – joilla on “vähintään kolme mieltä”. Ihmisistä, joissa on jokin vaaran momentti, koska he ovat epävarmuudestaan ja peloistaan huolimatta itsenäisiä, kyseenalaistavat itsensä ja haluavat ohjata omaa elämäänsä. Olen kirjoittanut kirjan Luluista. 

Kiitos Anu Silfverberg ja Tuula Amberla, laulun sanoittanut Jukka Alihanka sekä Alihankaa inspiroineen Myrkkylaulu-runon kirjoittanut Alpo Jaakola, tietysti. Syytän teitä kaikkia, kun saan hissipuheestani vinoilua.

Café Engel on kulttuurikahvila, joka sijaitsee Helsingin keskustassa Senaatintorin laidalla. Siinä valkoisena hohtavaa Suurkirkkoa vastapäätä, niin että ikkunapaikalla istuessaan voi katsella tuon Helsingin yhden tärkeimmän maamerkin taivasta kohti kurottelevia ​kupoleita. 

Vuonna 2014, viisi vuotta sitten, istuin kahvilan pöydässä (siinä seinää vasten olevalla pitkällä sohvalla) ja jännitin turkasesti. Edessäni istui tuttu nainen, kustannustoimittaja Kaisa Into. Kaisa oli vapaalla kustannustoimittajan työstään – hypännyt hetkeksi leivosten maailmaan kirjojen sijaan – mutta silti (tai ehkä juuri siksi) suostunut kommentoimaan tekstejäni vapaa-ajallaan. 

Olen itsekin työskennellyt vuosia tekstien parissa: kirjoittanut juttuja ja editoinut toisten tekstejä. Olen rutinoitunut ottamaan palautetta vastaan ja siedän varsin hyvin sitä, että joku editori rukkaa huolella laaditun tekstini kokonaan uusiksi. Pystyn myös mielestäni keskimääräistä paremmin arvioimaan, onko jokin tekstini onnistunut vai ei. Mutta siinä istuessani ymmärsin, että kaunokirjallisuus on eri asia kuin lehtijutut, blogipostaukset ja asiatekstit.

Kaisalle lähettämässäni tekstikokoelmassa oli parisenkymmentä lyhyttä novellia, joista en osannut kaikista itse sanoa, olivatko ne hyviä vai huonoja, joten jännitin palautetta tosissani. Luulen, että kaunokirjallisissa tuotoksissa on aina ripaus jotain henkilökohtaista, vaikka teksti ei kirjoittajasta itsestään kertoisikaan. Ja henkilökohtaisista kirjoituksista on aina hankalampaa ottaa kriittisiä kommentteja vastaan. Kaisalle lähettämässäni tekstipinossa oli vieläpä muutama varsin omaelämänkerrallinen teksti. 

Viisi vuotta myöhemmin olen julkaisemassa novellikokoelmaani kirjana. Se tarkoittaa, että kuuden, seitsemän, kymmenenkin vuoden takaiset tekstini ovat päätymässä painettuna kansien väliin – ja vaikka olen itse jo etääntynyt monista noista moneen kertaan viilatuista teksteistäni, jännitän silti suunnattomasti, mitä mahdolliset lukijat novelleistani pitävät. Koskettavatko ne vai ovatko yhdentekeviä. Saavatko ne ajatukset liikkeelle hyvällä tavalla, vai aiheuttavatko ärtymystä. 

Tällä hetkellä teos on taitettu ja piakkoin lähdössä painoon. Ensimmäisen painetun kappaleen saanen käsiini joskus syyskuun puolivälin jälkeen. Virallinen julkaisupäivä on vielä auki, mutta sehän pitää vain päättää. Joka tapauksessa tänä syksynä on julki esikoisteokseni Kohtauksia. Lisätietoa luvassa näillä sivuilla syyskuussa.