Vuosikymmen sitten rakastin blogeja. Olin pohdiskelevien lifestyle-blogien suurkuluttaja, ja lopulta blogeista tuli myös ammatti, kun työskentelin vaikuttajaverkostossa tuottamassa yhteistöitä ja rakentamassa kaupallisia konsepteja ja ansaintamalleja muille, työkseen bloggaaville.

Instagram ja sittemmin TikTok ajoivat blogien ohi, mutta näin vuosikymmen myöhemmin ja Substackin suosion myötä olen taas alkanut kaivata blogien pariin. Ehkä siksi sain vuosien jälkeen taas kirjauduttua myös tänne oman sivustoni yhteydessä sijaitsevien "ajankohtaiskuulumisten" pariin.

Otsikko ei kuitenkaan varsinaisesti viittaa blogeihin vaan kirjoihin.

Toinen lyhytproosakokoelmani Tiloja on vihdoin siinä kunnossa, että voin aloittaa varsinaisen kustannusprosessin. Kirjan muoto ja sisältö on muuttunut vuosien varrella aivan toiseksi kuin mitä alun perin ajattelin. Niin kuin kirjoitusprosesseissa usein, elämä tuli väliin. Mutta kuka tietää, ehkä sen oli lopulta tarkoituskin olla juuri tällainen. 

On mahdollista, että teos tulee julki ensi vuonna. Toivon niin.
Ja jos niin ei käy, tietäkää, että erään pilvipalvelun kulmalla eräskin tekstikokoelma joka tapauksessa odottaa sitä oikeaa hetkeä. 

Sänkyni alla on laatikko täynnä muistikirjoja. Olen kirjoittanut niitä seitsemänvuotiaasta. Vihkokaupalla emotionaalista pakoa ja itseilmaisua, hyvin harvoja tapahtumakuvauksia. Paljon pohdintaa oman navan ja pään ympäriltä. Korvaamaton matka oman mielen menneisyyteen siis, mikäli jonain päivänä haluan sinne palata. En osaa vielä sanoa, haluanko.

Jokin aika sitten luin pätkän yhtä muistikirjoista, ja löysin teini-ikäisen syvän ja sydäntäsärkevän toiveen saada elämään intohimoa.

Mikään kehittyvään seksuaalisuuteen liittyvä haikailu ei ollut kyseessä, vaan silloin kokemani intohimon puute kohdistui lähinnä taiteeseen, harrastuksiin tai johonkin muuhun tekemiseen. Johonkin, joka veisi niin mukanaan, että haluaisin upota, syventyä ja tehdä sitä niin palavasti, että tekemisestä tulisi oman itseni jatke. Sellainen kumppani loppuiäksi, mihin kukaan toinen ihminen ei pysty taipumaan. Jotain jota tekee vain itsensä vuoksi ja johon suhtautuu intohimoisesti. 

Kun luin kirjoituksen vuosien jälkeen, olin jo julkaissut esikoiskirjani. Kirjoitan muutenkin paljon, myös työkseni. Uppoan päivittäin työhöni ja teksteihini. Tunnen kirjoittamista kohtaan samanlaista intohimoa kuin jo silloin – mutta nyt myös tiedän sen.

Eli terveiset sinne menneisyyteen Anna 15 vee, kyllä se sieltä vähitellen kirkastuu. Eiköhän se ole niin, että yleensä intohimo löytyy juurikin sieltä, mitä mieluiten vapaaehtoisesti vapaa-ajallaan tekee.

Osta vaan lisää muistikirjoja, kyllä ne saa täyttymään. 

Luulin kirjoittavani tänä keväänä toista lyhytproosakokoelmaani, mutta niin sitä vaan oma mieli erehdyttää kirjoittajan. Löysin itseni joululomalla työstämästä synopsista, treatmentia ja käsikirjoitusta vanhan romaanin aihion pohjalta – enkä usko että olen pääsemässä tästä projektista irti ihan lähiaikoina.

Ymmärsin vastikään myös, miksi tuntuu, että pahimpina ruuhkavuosina ja stressikausina saan yhtäkkiä toteutettua luovia projekteja, jotka eivät ole edenneet yhtään mihinkään silloin, kun aikaa niille olisi ollut.

Kyse on vastavoimasta. 

Kirjoittajan mieleni toimii yleensä niin, että ensin tulee kuva: kummallinen mielen väläys, jossa jokin minulle tuntematon hahmo on jossain tuntemassani tai etäisesti tunnistamassani tilassa, ja sitten tapahtuu jotain. Yleensä se mitä tapahtuu on jotain näennäisen merkityksettömän oloista, mutta sellaista, joka saa minut miettimään, kuka tuo hahmo mahtaa olla, miksi hän on siellä ja mikä saa hänet reagoimaan noin.

Deodorantti tipahtaa lattialle lentokentän turvatarkastuksessa. Nainen katsoo itseään kokovartalopeilistä. Tyylikäs hahmo kävelee kadulla kerjäläisen ohi (sitä luulisi että tuossa jälkimmäisessä olisi kyse 1800-luvulle sijoittuvasta tarinasta, mutta ei, kyseisen kohtauksen ympärille kutoutunut novelli kertoi 2000-luvun Helsingistä).

Mieleen ilmaantuneesta kuvasta alkaa kutoutua kohtaus, ja kohtauksen ympärille rakentua tarina. Kokonainen kertomus, joka joskus saa lyhyen novellin, joskus alkavan pitkän romaanikäsikirjoituksen muodon. Yksi tällainen kuvasta lähtenyt tarina on muhinut kovalevyni kulmalla ja massamuistin sopukoissa vuosikausia. Tuo keskeneräinen romaanikäsikirjoitus ei ole silti koskaan unohtunut kokonaan, vaan tarina on vuosien varrella pysynyt mielessä ja rönsynnyt milloin muistikirjojen sivuille, milloin irrallisille paperilapuille.

Jatkanut elämäänsä, tarkentunut, muuttunutkin. 

Olen piirtänyt kertomuksen rakennetta lehtiön kulmaan uuvuttavassa palaverissa, olen raapustanut dialoginpätkän serviettiin ravintolassa. Pätkiä tarinasta löytyy kirjoitettuna paitsi varsinaisesta tekstitiedostosta, myös lukuisista vuosien varrella pitämistäni muistikirjoista.

Ja nyt tarinan pääkaari on ehjä. 

Jostain se ajatus yhtäkkiä tuli: tästä tuleekin sarja (syytän ja kiitän Netflixiä, sen verran monta draamasarjaa on tullut koronavuoden aikana katsottua suoratoistona putkeen). Ja kun ajatus oli syttynyt, valmistui ensin treatment ja sitten synopsis. 

En ole dramaturgi enkä (ainakaan vielä) millään muotoa osaava tv- tai elokuvakäsikirjoittaja, vaikka tietynlaista käsikirjoittamista olenkin jonkin verran tehnyt työkseni. Ja se tässä juuri on parasta: juuri nyt tämä draamasarjan käsikirjoittaminen on luova projekti, johon saan upota, jonka parissa rentoutua ja irrottautua työn ja arjen velvollisuuksista.

Vastapainoa.

Ehkä siksi tästä voikin tulla joskus valmista. Tai ainakin jotain.