Itsensä näkemisestä

Sänkyni alla on laatikko täynnä muistikirjoja. Olen kirjoittanut niitä seitsemänvuotiaasta. Vihkokaupalla emotionaalista pakoa ja itseilmaisua, hyvin harvoja tapahtumakuvauksia. Paljon pohdintaa oman navan ja pään ympäriltä. Korvaamaton matka oman mielen menneisyyteen siis, mikäli jonain päivänä haluan sinne palata. En osaa vielä sanoa, haluanko.

Jokin aika sitten luin pätkän yhtä muistikirjoista, ja löysin teini-ikäisen syvän ja sydäntäsärkevän toiveen saada elämään intohimoa.

Mikään kehittyvään seksuaalisuuteen liittyvä haikailu ei ollut kyseessä, vaan silloin kokemani intohimon puute kohdistui lähinnä taiteeseen, harrastuksiin tai johonkin muuhun tekemiseen. Johonkin, joka veisi niin mukanaan, että haluaisin upota, syventyä ja tehdä sitä niin palavasti, että tekemisestä tulisi oman itseni jatke. Sellainen kumppani loppuiäksi, mihin kukaan toinen ihminen ei pysty taipumaan. Jotain jota tekee vain itsensä vuoksi ja johon suhtautuu intohimoisesti. 

Kun luin kirjoituksen vuosien jälkeen, olin jo julkaissut esikoiskirjani. Kirjoitan muutenkin paljon, myös työkseni. Uppoan päivittäin työhöni ja teksteihini. Tunnen kirjoittamista kohtaan samanlaista intohimoa kuin jo silloin – mutta nyt myös tiedän sen.

Eli terveiset sinne menneisyyteen Anna 15 vee, kyllä se sieltä vähitellen kirkastuu. Eiköhän se ole niin, että yleensä intohimo löytyy juurikin sieltä, mitä mieluiten vapaaehtoisesti vapaa-ajallaan tekee.

Osta vaan lisää muistikirjoja, kyllä ne saa täyttymään.