Luulin kirjoittavani tänä keväänä toista lyhytproosakokoelmaani, mutta niin sitä vaan oma mieli erehdyttää kirjoittajan. Löysin itseni joululomalla työstämästä synopsista, treatmentia ja käsikirjoitusta vanhan romaanin aihion pohjalta – enkä usko että olen pääsemässä tästä projektista irti ihan lähiaikoina.

Ymmärsin vastikään myös, miksi tuntuu, että pahimpina ruuhkavuosina ja stressikausina saan yhtäkkiä toteutettua luovia projekteja, jotka eivät ole edenneet yhtään mihinkään silloin, kun aikaa niille olisi ollut.

Kyse on vastavoimasta. 

Kirjoittajan mieleni toimii yleensä niin, että ensin tulee kuva: kummallinen mielen väläys, jossa jokin minulle tuntematon hahmo on jossain tuntemassani tai etäisesti tunnistamassani tilassa, ja sitten tapahtuu jotain. Yleensä se mitä tapahtuu on jotain näennäisen merkityksettömän oloista, mutta sellaista, joka saa minut miettimään, kuka tuo hahmo mahtaa olla, miksi hän on siellä ja mikä saa hänet reagoimaan noin.

Deodorantti tipahtaa lattialle lentokentän turvatarkastuksessa. Nainen katsoo itseään kokovartalopeilistä. Tyylikäs hahmo kävelee kadulla kerjäläisen ohi (sitä luulisi että tuossa jälkimmäisessä olisi kyse 1800-luvulle sijoittuvasta tarinasta, mutta ei, kyseisen kohtauksen ympärille kutoutunut novelli kertoi 2000-luvun Helsingistä).

Mieleen ilmaantuneesta kuvasta alkaa kutoutua kohtaus, ja kohtauksen ympärille rakentua tarina. Kokonainen kertomus, joka joskus saa lyhyen novellin, joskus alkavan pitkän romaanikäsikirjoituksen muodon. Yksi tällainen kuvasta lähtenyt tarina on muhinut kovalevyni kulmalla ja massamuistin sopukoissa vuosikausia. Tuo keskeneräinen romaanikäsikirjoitus ei ole silti koskaan unohtunut kokonaan, vaan tarina on vuosien varrella pysynyt mielessä ja rönsynnyt milloin muistikirjojen sivuille, milloin irrallisille paperilapuille.

Jatkanut elämäänsä, tarkentunut, muuttunutkin. 

Olen piirtänyt kertomuksen rakennetta lehtiön kulmaan uuvuttavassa palaverissa, olen raapustanut dialoginpätkän serviettiin ravintolassa. Pätkiä tarinasta löytyy kirjoitettuna paitsi varsinaisesta tekstitiedostosta, myös lukuisista vuosien varrella pitämistäni muistikirjoista.

Ja nyt tarinan pääkaari on ehjä. 

Jostain se ajatus yhtäkkiä tuli: tästä tuleekin sarja (syytän ja kiitän Netflixiä, sen verran monta draamasarjaa on tullut koronavuoden aikana katsottua suoratoistona putkeen). Ja kun ajatus oli syttynyt, valmistui ensin treatment ja sitten synopsis. 

En ole dramaturgi enkä (ainakaan vielä) millään muotoa osaava tv- tai elokuvakäsikirjoittaja, vaikka tietynlaista käsikirjoittamista olenkin jonkin verran tehnyt työkseni. Ja se tässä juuri on parasta: juuri nyt tämä draamasarjan käsikirjoittaminen on luova projekti, johon saan upota, jonka parissa rentoutua ja irrottautua työn ja arjen velvollisuuksista.

Vastapainoa.

Ehkä siksi tästä voikin tulla joskus valmista. Tai ainakin jotain.

​Elämä on taas yhtä juoksua. Sitä herää uuteen aamuun ja seuraavan kerran havahtuu suorittajan päivästään yhdeltätoista illalla, kun lapsi on viimein nukahtanut ja itse selannut henkisessä koomassa jo aivan liian kauan kännykkää, vaikka taas tänä iltana aikoi mennä aikaisin nukkumaan tai  tehdä jotain tuottavampaa. 

Kaiken tämän keskellä on iso ihme, että viikko sitten Kohtauksia sai ensi-iltansa äänikirjana ja e-kirjana – ja löytyy heti muun muassa Storytelista ja Suplasta sekä verkkokirjakaupoista kuten Prismasta, Adlibriksesta ja Suomalaisesta kirjakaupasta. Otahan kuunteluun!

Myös muiden jälleenmyyjien, kuten BookBeatin kanssa on neuvotteluja käynnissä. Pidä peukkuja ja pyydä kirjaa valikoimaan, jos ei vielä löydy sieltä omasta äänikirjapalvelustasi!  

En yritäkään teeskennellä, että tämä äänikirja olisi omaa ansiotani. Olihan tässä taas kustantamista iltojen ratoksi, mutta varsinaisen duunin ovat tehneet lukija Silja Niemi ja äänikirjan toteuttanut Kari Paananen. Siksi sadannennen kerran: kiitos ystävät!

Jos kirja kiinnostaa hankkia omaksi missä tahansa julkaisuasussaan, voit tarkistaa myyntipaikat Kohtauksia-kirjan sivulta. 

Hohoo, niin ne vain asiat loksahtelevat paikoilleen. Vaikka oma jaksaminen on ollut aika kortilla viime ajat, sain yllättäen äänikirjaprojektiin vetoapua kahdelta kaverilta, joita toista kirja oli erityisesti koskettanut ja joista toinen on muutenkin elämän tukipilareita. 

Syvennyn aiheeseen tarkemmin sitten myöhemmin, mutta nyt jo voin todeta ihan huippua kuulla omat sanat luettuina! 

Syksymmällä sitten nähdään, miten hyvin saan kirjaa äänikirjapalveluihin kuunneltavaksi. Josko siinä yhteydessä saisin kirjaa muutenkin aktiivisemmin markkinoitua.